Tänään oli suuri päivä

Nimittäin 43 vuotta sitten, kun ainut pokani syntyi. Silloinkin oli tosi keväiset kelit. Pelättiin, että voiko Salppurin kisoja ollenkaan pitää, kun lunta ei ollut, kun nimeksi.
Kymmenen päivän jälkeen, kun päästiin sairaalasta pois, lunta tuli taivaan täydeltä.
Voi, voin kun silloin olin tyhmä. Nyt täytyy kysyä, niin kun Vilukissi aina. kuka nauroi? No joka tapauksessa silloin piti lapset syöttää neljän tunnin välein ja minäkin laitoin kellon yölläkin soimaan, että heräsin herättämään lapsen. Onneks tää maailma on siinä kohen mennyt eteenpäin :) Leivoin tänään lapselle hänen herkkupullia.
43 vuotta sitten entinen poikaystävä teki mulle kotiin pääsyn kunniaksi nakkisoosia ja perunamuusia. Voi että se osas olla hyvää. Silloinkaan ei sairaalan ruuat olleet hyviä.


Luin pari kirjaa. Tästä Vaikoisesta varjosta. No joo, ihan joutusaa lettavaa. Mutta en tiedä viitinko lukea seuraavaa, kun näitä on tulossa kaksi lisää. Paremman puuteessa menihän se.

Tätä Härköstäon niin monet kehuneet, että päätin tutustua, kun kaikki on lukematta. Täytyy sanoa, että turhan roisia tekstiä. Vähempikin ois riittänyt. Ei jaksa kiinostaa. Lupasin itselleni, että luen sen "Kaikki oikein" josko se ois parempi.

Pitäsiköhän viikonloppuna järjestää varpajaiset :)

Onnelliist voimiist!

Muistoja

Muistupa tuosta edellisestä postauksesta meilee. Mä olen saanut elää, kuin elopellossa veräjät auki. Olen ollut noin 4v kun olen päättänyt, että en mene enään "Nunnulle" hoitoon. Me asuttiin kyllä sellaisessa talossa, missä oli monta perhettä ja yleensä äidit kotona. Kait ne toiset äidit ovat katsoneet minunkin perään. Lapsia oli talossa paljon, niin kun siihen aikaa oli joka talossa. Me yks lapsiset oltiin harvinaisia.
Äiti laitto mulle voileivät päiväksi ja niillä sen päivän pärjäsin. En muista, että oisin missään naapurissa käynyt syömässä.
Tää pentulauma kävin porukalla uimassa ja kaikki oltiin uimataidottomia. Kukaan ei hukkunut, mitä minä kerran meinasin. Omin avuin kuitenkin siitä selvisin. Varpaat vaan satutin johonkin.

Haminassa silloin asuin. Yks kerta päätettiin  porukalla lähteä Vilnimen Pitkillehiekoille uimaan. Kenenkään äidille ei asiasta kerrottu. Kait sinne Pitkillehiekoille on Haminasta liki 10km. Äiti kertoi, kuinka kaikki äidit alko jossain vaiheessa jälkikasvuaan kaipaamaan. Kukaan ei tienny missä ollaan. Etsintäpartiot siinä oli sitten perustettu. Pihan pojat olivat tienneet kertoa, että ollaa lähdetty "Kantosaaren" rantaan uimaan. Jossain vaiheessa meidät sitten on nähty, kun tää konkkaronkka on kulkenut "Pappilansaaren" silloilla. Me asuttiin ihan toisella puolen kaupunkia. Reilu lenkki meille on tullut siitä uimareissusta. Silloin ei kyllä tullut, kun toruja vissiin, en ainakaan muista saaneni selkää.
Tänä päivänä ei onnistuis, että noin pieni jätettäis yksin kotiin. Ei ois tullu itsellekään mileen. Samoin omaa poikaani vahdin rannalla, kun ei osannut uida.

Tuosta Nunnulla olosta mulla on ihanan tuoksuva muisto. Mulla oli leikeissä sellainen vaaleanpunainen kukallinen puuterirasia, missä oli aivan ihana tuoksu. Muistan sen tuoksun paremmin, kun mitään muuta tuoksua.