Pohjois-Koreaa koetteli 1990-luvulla ankara ruokapula, joka lopulta kehittyi tuhansia ihmisiä tappaneeksi nälänhädäksi. Eunsun Kimin isä ja isovanhemmat olivat kuolleet nälkään, ja hänen siskonsa ja äitinsä oli lähdettävä kaupunkiin etsimään ruokaa. Kaksitoistavuotias tyttö jäi yksin ja ehti perhettä takaisin odottaessaan menettää toivonsa ja laatia testamenttinsa. Lopulta äiti ja sisko palasivat, mutta tyhjin käsin. Perheen ainoa mahdollisuus oli lähteä nälkää pakoon Kiinaan. Vaikealla matkallaan he joutuivat ylittämään jäätyneen joen ja tiukasti vartioidut rajalinjat. Kiinassa perhe ajautui kuitenkin yhä suurempiin vaikeuksiin. He joutuivat ihmiskaupan uhreiksi, ja lopulta heidät palautettiin Pohjois-Koreaan. Siellä heidät passitettiin vankilaan kuulusteltaviksi, kidutettaviksi ja uudelleenkasvatettaviksi. Lopulta he onnistuivat pakenemaan toistamiseen rajan yli ja piileskelivät pitkään Pohjois-Korean ja Kiinan viranomaisilta. Lopulta perhe tarpoi jalan Mongolian autiomaan halki päästäkseen luvattuun maahansa, Etelä-Koreaan. Viisitoista vuotta myöhemmin Eunsun Kim päätti kirjoittaa pakomatkastaan kirjan, jotta tuhansien hänen kaltaistensa pohjoiskorealaisten kohtalo tulisi maailmalla tunnetuksi.
Onhan tytön elämä ollut melkoisen huikeeta. Jännitystä on ollut enemmän, kun laki sallii. En nyt muuten osaa kovast tätä kehua, mutta nyt tiedän mitä on elää Pohjois Koreassa.
Toinen kirja oli vähän erilainen. Ihan joutusaa luettavaa ja melkein vois sanoa, että meikäläiselle aika pian ajankohtainen. Ainakin tulevaisuuden kuva lähempänä, kun jollekin kolmekymppiselle :) Olihan siinä joitain ihan hauskojakin hetkiä, mutta jotenkin kuitenkin odotin siltä enemmän.
Koulun eteiseen alkaa saapua vieraita ihmisiä, mutta tunnistaminen alkaa välittömästi: Ai sinähän se olet. Ja Helmikö se on? Onko tuo Herbert, ja panta kaulassa! No miksei, pappi kun on. Ja Norma tietysti, tarmokas kokoonkutsuja. Juhlitaan 65 vuotta sitten saatuja päästötodistuksia. Taannoiset pojanvintiöt ovat harvahiuksisia papparaisia ja tytöt voihkivat polviensa kipeyttä. Sitten kokoonkutsuja kilistää kupin reunaa ja nostaa katsottavaksi kuvan, jossa näkyy komea rakennus. - Tämä on unelmien talo, Norma sanoo, huoneita vaikka kymmenelle. Hän kertoo ostaneensa talon eikä unohda mainita, että rahaa on kulunut. Nyt hän tarjoaa asuinkumppanuutta vanhoille koulutovereilleen. - Ystävyyden talo, Norma sanoo, - Rauhamäki. Eikö olekin sopiva nimi? Kiusaantuminen leviää huoneeseen kuin sumu. Kiinnostusta alkaa kuitenkin ilmetä, ja Rauhamäkeen muuttavat Kielo, joka on jonkinlainen kirjailija, kuvia tekevä Helmi ja Herbert, poikamiespappi. Mitään rauhan tyyssijaa talosta ei tietystikään muodostu. Jo muuttopäivänä otetaan yhteen, kun keittäjä on tuonut mukanaan kissan, Yöntähden, ja Helmillä on käsissään lintuhäkki. Norma on tiukkana: eläimistä ei ollut puhetta! Keittäjä uhkaa lähteä heti. Mutta syitä on muitakin; hän tunnistaa papin hahmosta kuikelon, jonka tunsi kauan sitten, nuorena. Yöntähti on rakastetun kirjailijan hirtehinen kuvaus vanhuudesta ja luovuuden loppumisesta.
Nää kirjan kuvaukset on otettu suoraan kirjaston sivuilta.
Helteisiä päiviä ja
Onnelliist voimiist!
Kiitos kirjaesittelystä, lomalukemistoksi kaipaan juuri tuollaista kirjallisuutta! Vallankin tuo ensimmäinen kosketti jo esittelyllä.
VastaaPoistaTuntuukin tosi hyvältä kirjalta lukea, pitääkin laittaa muistilapulle, kiitos!
VastaaPoistaJa hyvää viikonloppua sinne!