Mikähän siinä on, kun aina välillä minussa herää kauhee kilpailuhenki. Tosin mä sen toteutan ihan sallaa ja itteksein niin, että kukaan ei sitä tiedä.
Niin kun esimerkiksi tuolla uidessa. Ystävä sano uivansa tunnissa 1200m. Mun on pakko pääsätä parempaan tulokseen. Pääsin mä, mutta ketä kiinostaa?
Sit siellä on sellaisia uijia, jotka uivat niin hemmetin kovaa, että mä jään jalkoihin ja se on väärin. Taas herää kauhee kilpailuvietti, enkä mä kuitenkiaan pärjää niille. Siinä vaiheessa, kun joku menee minusta ohi niin tuntuu, että ei pääse mihinkään ja se ottaa pattii.
Tai kun ajaa fillarilla jotain hervottoman suurta ylämäkeä peräsuoli hampaitten välissä ja joku menee tyttömäisen keveesti ohi. Se on ihan hirveetä, melkein tarttee alkaa taluttaa pyörää, ja se tuntuu niin pahalle.
Mukavaa tiistaita sinulle.
Tulipa makeasti mieleen työmatkan pyöräilyni!
VastaaPoistaMinun sisälläni on liikaa kilpailuviettiä, sille ei voi mitään. Kun pyöräilin, niin yritin edelleolevaa saada aina kiinni, kun se onnistui, olin hyvilläni. Jos en saavuttanut ja joku meni ohi, löysäsin vauhdin läpeensä ja ajattelin, etten oikeasti yritänytkään ajaa kilpaa.
Pirun happamia, sanoi joku...
Voi kamala! Tuohan on suorastaan läkähdyttävän rasittava piirre, ja tukahduttavakin peräsuoli hampaitten välissä :D :D Yleensä piirre katoaa iän myötä - ai mutta sinähän olitkin vasta kolmevitonen,ymmärrettävää!
VastaaPoistaHi, hauska juttu, ja toi oli hyvä,kun menee pyörällä ylämäkeä ja joku ajaa että viuuuh vaan ohi, niin siihen kyllä voimat loppuu viimeistään!
VastaaPoistaHeh heeheh. Salaparhaita meissä taitaa olla suurin osa.
VastaaPoistaMinäkin ostin 21-vaihteisen pyörän, kun puuskutin tavallisella mäkeä ylös ja naapurin rouva vetäs kevyesti kolmivaihteisella rinnalle, eikä ollut edes hengestynyt.
Kilpauintiin en sentään ryhtyisi.
Juu, sydän on pistelty "Les Fils Pomme de Pin: Intérieurs" -langalla.
VastaaPoistaHeh! Tuo "parhaana olo" muuten: Minulla kun oli rytmihäiriö oikein pahana muutama vuosi sitten, ja jouduin viettämään pitkiä aikoja sairaalahoidossa, kun leposykekin tahtoi nousta reippaasti yli 100/min., opin kyllä nöyrtymään ohiteltavaksi. Lääkäri kun patisti "lenkkeilemään" käytävällä, vaikken saanut osastolta ulos lähteäkään, kun taju saattoi mennä koska vain, ja piti pysyä valvovan silmän alla. Minä sitten laahustin sairaalatohveleissani pitkin käytävää edes takaisin, ja olin tosi ylpeä, jos pystyin kävelemään osaston käytävän päästä päähän ja takaisin pysähtymättä - ainakaan montaa kertaa. (Rasituksessa kun syke nousi heti lähelle 200/min.)
Siinä mummotkin porhalsivat meikäläisen ohi, ja minä olin sentään vasta alle nelikymppinen :D.
Olen oppinut siis arvostamaan sitä, että pääsen edes vapaasti ulos kävelemään, ja vauhtikin on jo semmoinen, etten ihan paikallani polje :D.
Kun tarpeeksi karttuu ikää, voi huoletta helpottaa ja antaa kaikkien mennä ohi. Johan sitä on tähän mennessä tullut näytettyä.
VastaaPoistaKiitos samoin, mukavaa tiistain kulkua! Jotenkin taisin tunnistaa itseäni...
VastaaPoistaPeikkokin kilpailee toisten kanssa. Jos joku käyttää vaikkamatkaan tunnin niin peikko käyttää kaksi tai kolme. Jo joku nukkuu kymmeneen, niin peikko nukkuu kahteen. Jos joku vitkuttelee päivän niin peikko vitkuttelee kuusi. Ja kumma juttu, peikko voittaa melkein joka kerta.
VastaaPoistaMistä ihmeestä se kilpailuhenki aina putkahtaa esille, tuttuja juttuja.
VastaaPoistaTulipa mieleen monet pyöräreissut kun on pitänyt painella täydellä vauhdilla, ettei vain kukaan mene ohi:) Maratonilla olen kyllä sitten oppinut katselemaan muiden selkiä ihan kiltisti:) Maaliinpääsy on se tärkein.
VastaaPoistaEikohan monessa meista ole ainakin silloj talloin tuollaista kilpailuhenkea. Ainakin kun verrataan naapureihin;-)
VastaaPoista