maanantai 22. huhtikuuta 2013

Muistoja

Muistupa tuosta edellisestä postauksesta meilee. Mä olen saanut elää, kuin elopellossa veräjät auki. Olen ollut noin 4v kun olen päättänyt, että en mene enään "Nunnulle" hoitoon. Me asuttiin kyllä sellaisessa talossa, missä oli monta perhettä ja yleensä äidit kotona. Kait ne toiset äidit ovat katsoneet minunkin perään. Lapsia oli talossa paljon, niin kun siihen aikaa oli joka talossa. Me yks lapsiset oltiin harvinaisia.
Äiti laitto mulle voileivät päiväksi ja niillä sen päivän pärjäsin. En muista, että oisin missään naapurissa käynyt syömässä.
Tää pentulauma kävin porukalla uimassa ja kaikki oltiin uimataidottomia. Kukaan ei hukkunut, mitä minä kerran meinasin. Omin avuin kuitenkin siitä selvisin. Varpaat vaan satutin johonkin.

Haminassa silloin asuin. Yks kerta päätettiin  porukalla lähteä Vilnimen Pitkillehiekoille uimaan. Kenenkään äidille ei asiasta kerrottu. Kait sinne Pitkillehiekoille on Haminasta liki 10km. Äiti kertoi, kuinka kaikki äidit alko jossain vaiheessa jälkikasvuaan kaipaamaan. Kukaan ei tienny missä ollaan. Etsintäpartiot siinä oli sitten perustettu. Pihan pojat olivat tienneet kertoa, että ollaa lähdetty "Kantosaaren" rantaan uimaan. Jossain vaiheessa meidät sitten on nähty, kun tää konkkaronkka on kulkenut "Pappilansaaren" silloilla. Me asuttiin ihan toisella puolen kaupunkia. Reilu lenkki meille on tullut siitä uimareissusta. Silloin ei kyllä tullut, kun toruja vissiin, en ainakaan muista saaneni selkää.
Tänä päivänä ei onnistuis, että noin pieni jätettäis yksin kotiin. Ei ois tullu itsellekään mileen. Samoin omaa poikaani vahdin rannalla, kun ei osannut uida.

Tuosta Nunnulla olosta mulla on ihanan tuoksuva muisto. Mulla oli leikeissä sellainen vaaleanpunainen kukallinen puuterirasia, missä oli aivan ihana tuoksu. Muistan sen tuoksun paremmin, kun mitään muuta tuoksua.

6 kommenttia:

  1. On sitä monasti miettinyt itsekin, miten säilyi hengissä lapsuudesta kun sai kasvaa ilman vahtia, yleiset sopivuuden rajat oppi rangaistuksilla ja omat rajansa kantapään kautta, isommat lapset katsoivat pienempien perään jos katsoivat. Siihen aikaan tosin vanhemmuuskin oli jaettu koko kyläyhteisön kesken eikä ollut väliä kenen kakaroita komensi, ainakin maalla se vielä meni niin. Kaupungeissa varmaan jo eri tavalla kun vaarat olivat toisenlaisia.Mutta ajat muuttuu eikä tosiaan olisi tullut mieleenkään antaa omien lasten elää samalla tapaa.

    VastaaPoista
  2. No oli teillä kunnon matka uimaan, johan sitten uinti olisi tarpeen oölöutkin, kerkisittekö rantaan asti?
    Muistan minäkin, kun koko kylä oli kasvattajana. Ei sotä aina kotona tiedetty missä mennään, mutta oli meillä kyllä kamalan tarkat kotiintulo ajat, mutta ne vähän lipsui kun ei kelloa ollut itsellä.

    VastaaPoista
  3. Mitä me oltaiskaan ilman omia muistojamme? Kuin tyhjiä kuoria. Kyllä muistot ovat hirmu tärkeitä ja niitä on mukavaa muistella.

    VastaaPoista
  4. Muistoja minullekin tuli tämän kirjoituksesi myötä. Uimarannalla oltiin pienestä pitäen, kavereiden kanssa.

    VastaaPoista
  5. Kyllä mekin oltiin monissa paikoissa, sellasissakin, mistä äiti ei tietänyt mitään ja mistä oltiin kiellettykin.
    Mutta hengissä ainakin vielä, hi!
    Lapsuusmuistoja on niin kiva muistella ja se on kyllä ihme, kun joku jää niin mieleen, kuin sulla se tuoksu.

    VastaaPoista
  6. Muistelin tässä itsekin, että oltiin pihalla iso kakaralauma ja kuljettiin missä sattuu, eikä vanhemmat aina tienneet missä kulloinkin oltiin, isommat lapset pitivät nuoremmista huolta!
    Uimassakin käytiin heti isompien lasten kanssa kun oppi uimaan ja uitiin maallakin lehmänkakkaroiden seassa joessa.
    Kiva on joskus kaiholla muistella lapsuusmuistoja niin kivoja, hauskoja ja ikäviäkin!

    VastaaPoista